Kuun vielä varttuessa
kulki kuiskaus päällä veen kaukaa.
Aallot levotonna löivät
vasten sateen pieksemää rantaa.
Kauan hiljaisia lienneet
salot alla pohjoisen taivaan.
Vain yksinäinen vire tuulen soi.
Keihäs karhunkaatajan
maassa saaliin vierellä vartoi
vaiti suurta laivaa saapuvaa.
Ei kukaan tiennyt nähdä sarastukseen
ja päivä laski taas.
Kuulkaa huuto korppien halki taivaiden,
näin saapuu tuho jumalten
maailmaamme.
On tullut se aika jolloin auringon pyörä
veren vuodatuksesta katkeaa.
Liput kauniit liehuen
airut rantakivelle astuu.
He miekoin tervehtivät,
vapaudesta puhua saavat.
Loimet vieraat yllänsä
puiseen ristiin veriveli tarttuu.
Hän suden mahdin mielii taltuttaa.
Keihäs karhunkaatajan
vastaan kärmeekieltä nyt nousee
ja iskee läpi kurjan sydämen.
Vaan eivät sankarit enää nouse
raunioille ja laulumme nyt tuuli vie.
Kuulkaa suru metsien halki aikojen,
on pyhät kivet kaadettu ja kansa voipunut.
Valtaa kuoleman sylistä
uhmaa teräs välkkyen.
Tuoni käsissä jumalten,
maine miehen ikuinen.
Jo syttyvät nuo soihdut, ne ruumiit
kärventävät ja syyttömien
sielut tuomitaan.
Kuinka riistävät he jumalat nyt
viereltämme, vaikenevat tuhannet
edessä murhaajan.
Kirveenkuva rinnalla
karhun lailla taistellen,
Ukon voima sydämessä
vielä kaatuu viimeinen.
